keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Unelmia ja kakkavaippahommia

Heeei!

Ajattelin tehdä jotain todella radikaalia ja avata tämänkin kanavan taas. En lupaa (tai uhkaa, miten vaan) innostuksen kestävän loputtomiin, mutta kokeillaan.

Mitä tänne kuuluu näin melkein kahden vuoden tauon jälkeen..? No, raskasta kuuluu. Raskautta ja raskaana olemista. Viimeisestä melkein 22 kuukaudesta olen ollut raskaana yli 18 kuukautta (laskinkohan oikein..). Saa vapaasti kokeilla, mutta näilläkin pohjilla alkaa näin tässä vaiheessa olla raskauskiintiö melko täynnä.


Ensimmäinen odotus meni melko hyvin oksentamista (joka yltyi uudelleen pahaksi läpi vuorokauden huviksi aika pian viime tekstin jälkeen) lukuun ottamatta synnytykseen asti. Synnytys oli pitkä ja suoraan sanottuna helvetillisen vaikea ja poikamme syntyi sen päätteeksi elottomana. Hyvän hoidon ansiosta meillä on nyt pari viikkoa yli 1-vuotias taapero vipeltämässä ja tekemässä tuhojaan kodissamme. Alkuaikojen herra Rauhallisuudesta on tullut pahimman luokan riiviö, jonka mielestä "ei" on maailman hauskin vitsi ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin on kiipeiltävä. Ja ehdottomasti plussaa siitä, jos sieltä pääsee syöksymään pää edellä alas!

Esikoisemme sai nimekseen Eino Emil Richard iso(..iso..)isiemme mukaan. Etunimi Eino tulee isopapaltaan, joka menehtyi hieman ennen juniorin syntymää. Ensimmäinen vauvavuosi meni... no se meni. Alkuaikojen vaikeuksien takia ja muiden myöhemmin ilmaantuneiden juttujen takia olimmekin ensimmäiset puoli vuotta lähes joka lääketieteen alan asiakkaita ja seurattavina, mutta lopulta saatiin huokaista helpotuksesta, kun meille todettiin pojan olevan täysin terve.


Toinen raskaus onkin ollut kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Pahoinvointi on ollut tällä kertaa varmaankin luokkaa normaali, mutta muita ongelmia on sitten ollut niidenkin pytyn vieressä vietettyjen tuntien edessä ja polilla on saanut rampata koko ajan. Mutta nyt ollaankin jo huhtikuussa ja syntymä on enää onneksi päivistä (miten olisi, jos vaikka ihan tunneista??) kiinni. Tammikuusta asti ollaan oltu valmiina (tai ainakin sen verran, mitä nyt pystyy olemaan) vauvan ulostuloon. Onneksi kaveri petti ne odotukset. Nyt vaan toivotaan, että loppukin sujuisi eri tavalla kuin muu. Heh. Mutta pelkopolilla on tosiaan tässä rampattu sen verran, että syytä olisi homman mennä hiukan eri tavalla kuin viimeksi. Enää en sentään ala hysteerisesti itkemään ja melkein kirkumaan, kun synnytys tulee mieleen tai puheeksi.


Mitä muuten? Viime kesänä kävin kääntymässä radalla SM-kisoissa team sprintin kullan ja joukkuetakaa-ajon hopean verran. Ihmettelen tätä kyllä edelleen, mutta olihan se joukkueen tsemppi ihan huikeaa ja yksi parhaista asioista koko kesänä oli päästä omaan porukkaan taas. Ainuttakaan kuvaa en halua kyllä kisoista nähdä... Raskauskiloja kun kertyi ensimmäisestä peräti 26 ja tuohon mennessä (4kk) niitä oli tippunut vasta 22 kilon edestä. En pystynyt liikkumaan oikeastaan yhtään pahoinvoinnin takia. Syöminen ei sinänsä muuttunut mihinkään, mutta aika shokkihoitoa taisi olla kropalle koko homma ja varsin hurjana nestepallona sitä pyörittiin menemään. Oman ajohapuilun lisäksi olin vetämässä velokoulua nuorille velolla kerran viikkoon, mutta se ei taida nyt tulevana kesänä kyllä onnistua riiviön ja mini-riiviön kanssa, kun viimeksikin oli varsin haasteellista. Vuoden päästä ehkä? Monta, monta ajatusta on päässä sitä varten, lisäajovuoroja ja vetoapua (meikäläisen ohjausosaaminen ei nyt ehkä ollut se vahvin osaamisalue) vain kaivattaisiin enemmän.


Nyttemmin urheilu ja tässä loppuvaiheessa lähinnä mielenterveysliikunta on ollut mukana koko raskauden ajan. Ostin jopa wattipitoisen kuntopyörän kotiin tähän haasteellisempaan ähkimisaikaan, kun rullilta alkaa olla liian pitkä matka tippua alas ja maha roikkuu ketjuissa asti. Polte ihan aikuisten oikeasti treenaamaan on ollut jotain aivan käsittämätöntä koko ajan eikä seinällä riippuva Look ole sitä ainakaan helpottanut. Että jos pukkaa motivaatiopulaa treenien suhteen, niin kannattaa kokeilla vaikka raskautta! Ihan sietämätöntä on ollut välillä tämä kaipuu "verta, hikeä ja kyyneleitä"-osion pariin. Melkein on instasta ja ja facebookista lähtenyt kaikki Mallorca-kuvia postailevat kaverit älä seuraa-listalle. No toivottavasti kaikki menee nyt niin, että pikkuhiljaa pääsee taas touhuun kiinni ja saa sen osan entisestä elämästä takaisin. Tuomaskin on opetellut jo tulevaisuutta silmällä pitäen vaipanvaihtoa, kun jäi melkein pariksi kuukaudeksi kotiin pojan kanssa halutessani hetkeksi takaisin töihin hoitamaan mielenterveyttäni. Siinä kohtaa, kun kakka on päivän kiinnostavin tapahtuma, on aika ottaa kovat keinot käyttöön. Jos ei muuta, niin ainakin postissa odottaa jo tosi hieno 2-paikkainen kärry kaikilla lisä(laji)mausteilla, että nyt ei jäädä kotiin homehtumaan. Upsista. En ollutkaan tästä muuten vielä kertonut Tuomakselle.


Niin se homehtuminen, se kun voi olla täysin mahdollista nykyään. Muutimme muutama viikko sitten sijaisasuntoon, kun helmikuun alussa sattunut viemärin poksahdus aiheutti varsin mittavan vesivahingon ja kotona on edelleen purkutyöt käynnissä ja noin 80% talosta asuinkelvotonta ja tavarat siirretty muualle. Ehdittiin nauttia 3kk kestäneen kylppäriremontin (ei kodinhoitohuonetta, pesutiloja, suihkua, pesukoneita jne) jälkeen valmiista kodista noin puoli päivää, kun (remontista riippumaton) vesivahinko sattui. Jos ajoitus on joskus kohdallaan, niin nyt. Nyt kaikki meni siitäkin remontin tuloksesta sitten purkuun. Tovi siis vielä vierähtänee ennen kotiin paluuta, mutta onneksi sijaisasunto on kiva ja kivalla paikalla, niin mitäpä tässä sitten enää odotellessa. Tavoitteena on täällä kiertää vaunujen kanssa kaikki ainakin 5 kilometrin säteellä olevat reitit ja polut, niitä kun riittää täällä ihan eri tavalla kuin kotona, ja aika hyvällä mallilla ollaan jo ennen kakkosen syntymää. Ja koska homma lähtee hyvin usein käsistä, niin tuplia on nyt parvekkeella kolmin kappalein, kun en osannut päättää, mitkä palvelisivat parhaiten meitä. Tarkoitus ei ole kyllä hankkia niihin lisämatkustajia ainakaan noin kymmeneen vuoteen, jos silloinkaan. Tai se riippuu tietenkin kyllä vähän siitä, mitä tulevat team sprint-säännökset ovat (kuulin jotain huhua sekajoukkueista), että minkälainen kokoonpano siihen tarvitaan.

Ja niin, vanhoille tutuille tiedoksi, että vanha ruttuinen Toyotakin pääsi siirtymään elämässään eteenpäin yli kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen! Tai no ei. Se on nyt vanhemmillani kakkosautona lainassa ja varmasti palaa meille vielä kotiin. Tarvitseehan Eino jo kohta auton kuitenkin. Joulukuussa olin nokikkain hirven kanssa ja sen jälkeen tuli vastustamaton tarve saada vähän enemmän materiaalia itsensä ja lasten ympärille. Ostinkin sitten pienen, näppärän ja kaupunkiystävällisen XC90:n lievittämään turvallisuuskaipuutani. Ja okei, isotteluhaluani. Kyllä se henkisesti melkein Hummerista menee.. toistaiseksi. Minikin kotiutui meille toissajouluna, että enää se Corvette olisi hankintalistalla.


Tuomaksen vastaus siihen, kun vaimo valittaa ison mahansa kanssa, ettei uskalla maastoon, eikä maastopyörä rullaa tarpeeksi tasaisella ja crossarilla tärisee liikaa.

Näillä nyt tällä erää. Lähdetään kohta pojan ja jumppapallon keräämään kilometrejä ulkosalla. :)

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti