lauantai 10. kesäkuuta 2017

Supermutsi

Kerran kuukaudessa on ihan hyvä tahti päivitellä kuulumisia, eikö?


Koti-ikävä alkaa vaivata.

Elämä on niin vauhdikasta, etten meinaa millään keretä muuta laskiessani päivän kakkavaippojen lukumäärää, jynssätessäni milloin mitäkin soosia syöttötuolista (pöydästä, lattiasta, seinistä ja katosta) ja lähetellessäni kavereilleni päivän kirppislöydöt -kuvia. Ei vaiteskaan. Alkaa pikkuhiljaa tuntua siltä, että homma on ihan hanskassa! Maitopuurot palaa hellalle yhä harvemmin (ehkä siksi, että Riiviö suostuu viimein syömään jotain muutakin) ja ainoastaan yksi erä siipan työvaatteita homehtui unohtuessaan viikon mökkireissun ajaksi pesukoneeseen.



Pelimies.

Supermutsius alkaa olla ihan mun juttu. Eikä nyt puhuta siitä, että tässä eräänä iltana lähdin käväisemään lapsosten kera pihalla autolla siinä iltayhdeksän aikaan ja unohdin kotiavaimet sisälle siipan ollessa Hämeenlinnassa. Tai miten joku vanhempi herrasmies juoksi kaupan parkkiksella perässä lompakkoni kädessään. Mutta esimerkiksi tässä taannoin pyöriessäni parkkihallia alas miljoonan ostoskassin ja rattaiden kera bongasin pari nuorta kovassa keväthuumassa eräänkin auton etupenkillä ja mieleen tulvahti sananen jos toinenkin seksuaalivalistusta. Tirppa oli juuri päässyt illan huutokonserttinsa kohokohtaan ja Riiviö avautui ihan tosissaan housuihin sopimattomasta paitavalinnastaan, niin olisi kyllä luullut tehoavan.



Riiviö tosiaan pulputtaa kuin papupata eikä ole oikeastaan hetkeäkään hiljaa, mutta en ole kyllä oikeita sanoja erottanut hurjasta mielikuvituksestani huolimatta. Ehkä sitten kuuntelin hiukan liikaa Cheekkiä raskausaikana. Äittin ja Ihhin kutsuminenkin loppui pikkusiskon syntymään kuin olisimme tuottaneet suuremmankin pettymyksen. Tirppa puolestaan on alkanut jokellella ja se on niin kertakaikkisen suloista. Ja kivaa vaihtelua, kun äiti-ihminen voi ainaisen pölötyksen ja pöristelyn lisäksi jokeltaakin välillä! Muutoin molemmat syövät ja voivat varsin hyvin. Nukkuminen näillä nyt on niin ja näin, mutta ehtiihän sitä sitten vanhempana, jos ei ihan heti hanki omaa jälkikasvua.


Shimano taitaa olla kesän lastenvaatimuotia.

Supermutsina meikäläisestä on kuoriutunut oikein todellinen kotitreenaaja. Alkaa välineurheilijan unelmat olla toteutettu, kun kaapista löytyy kaikkea vastuskumeista kahvakuuliin. Hifistelypäivinä voi sitten kuulan sijaan heilutella Tirppaa tai venytellä Riiviötä. Trainerissa pyörän kumi palaa päivittäin, mutta ulkoilutusta tapahtuu, kun siippa niin suo eli liian harvoin. Look roikkuu edelleen naulassaan. Mutta raskausajan heilumisesta ja jumppapallon raahaamisesta ympäriinsä on selkeästi ollut iloa, kun kuntoa voi sanoa jopa ihan kivaksi. Kengurupussi sen sijaan on todellinen riesa ja haittaa niin henkistä kuin fyysistäkin elämää. Epätoivon hetkinä googlettelen edelleen ME-lukemia painon suhteen. Treenitunnit ovat nyt muutaman viikon pyörineet 8-12 tunnin välillä. Ei sillä vielä velon kaarteisiin jaksa kiivetä, mutta Hauhon jokamiestriathlonista pitäisi jo selvitä hengissä. Ainakin kahlaamalla ja kävelemällä. Pyöräosuudella kukaan tuskin huomaa, jos taksin tilaa.


4, 8, 9 ja 12 kilon painot.

Vuosittaiset elämän mittaiset nimivalinnatkin saatiin suoritettua. Ei tullut Tirpasta pitkän taiston päätteeksi Tuuliaa, Emiliaa, Millaa eikä varsinkaan Milla-Tuuliaa (miehet..). Neiti sai nimekseen Alisa Emmi Aleksandra äidinäitini Emmi Elisan mukaan ja myös isäni puolen suku sai kääntyä haudassaan, kun Aleksandra putkahti papin suusta. Pappi muuten totesi, että tämä on tosi kiva vuosittainen tapa, että eiköhän tehdä tästä perinne. Niin, että mistä osoitteesta sieltä kirkosta erottiinkaan? No ei. Ryöstettiin vahingossa juhlien aikaan yksi pehmoapina kirkosta, kun luultiin sen jääneen kummipojaltani, että velvollisuuksia siihen suuntaan on vielä.


 Saanen esitellä Alisa-rinsessan.

Siinäpä ne tämän kerran kakkakuulumiset. Päivitellään taas keretessä. Ehkä kolmosvaippojen aikaan, tai nelosten, mutta aivan varmasti ennen lapsukaisten vaipattomuutta.

tiistai 2. toukokuuta 2017

Vauvakupla(ttomuus)

Riiviö simahti ja Tirppa kerää voimia yövalvomisia varten, joten nyt on loistava tilaisuus näpytellä hetki konetta.




En tiedä, miten selviäisin ilman ihania äitikavereita sekä Einon kummeja. Olette 💖

Perheemme sai uuden, ihanan jäsenen kolme viikkoa sitten, vihdoin ja viimein. Alkoi tuntua ihan hiukan huonolta vitsiltä, kun ensin kuukausia sitten luultiin, että pieni joudutaan ottamaan maailmaan vähän liiankin etuajassa sydänongelmien vuoksi, sen jälkeen oli tuloillaan muuten vaan itsekseen ennenaikaisesti, väärässä tarjonnassa ja lopulta ei halunnut tulla ollenkaan. Sitten olikin tiedossa käynnistyspuuhat, syyksi kirjattiin raskauden keston ja synnytyspelon lisäksi raskausmyrkytys. Synnytys onneksi käynnistyi hyvin pienellä avustuksella ja kestoksi tuli viimekertaisen 40 tunnin sijaan nyt viisi. Kaikki meni paremmin kuin hyvin ja pieni terve tyttöpyöräilijä putkahti maailmaan lisää. Yksityiskohtia en taida jakaa sen tarkemmin, jotta voidaan keskustella silmiin katsoen vielä jatkossakin.


Neiti Turunen, 4vrk. Veljensä näköinen, paitsi vähän vaaleanpunaisempi.

Oma vointi parani kertaheitolla ihan huimasti, vaikka synnytyksen jälkeen ei ole tarvinnut nukkua oikeastaan ollenkaan. No en sitä ole muutenkaan juurikaan tehnyt pariin vuoteen. Mutta kyllä sitä oli huonossa kunnossa viimeiset raskausviikot... En lähde varauksetta suosittelemaan samanlaista rääkk... raskausajan hehkua kenellekään. Vaikka palautuminen on sujunutkin oikeastaan ihan hyvin nyt. Painoa on lähtenyt 15 kiloa (sitä tuli viimeisen kuukauden aikana sattuneesta syystä 10 kiloa) ja viikon verran maltoin odotella ennen nousua pyörän päälle. Korsetti tosin ei varmaan ikinä palaudu ilman veistä malliinsa, mutta yritetään, yritetään. Toivottavasti voin jotain positiivisen yllättävää päivitellä asiasta kevään ja kesän mittaan. Ei kyllä inspiroi yhtään ajatella ajamista niin, että vatsanahka roikkuu ketjuissa asti.


Tuore isoveli on suhtautunut tulokkaaseen oikein hyvin. Mitä nyt taitaa olla sen verran modernia mallia, että siskon vaaleanpunaiset tutit kiinnostaa paljon enemmän kuin omat siniset. Kävelemään oppiminen on varmaan myöskin avittanut sopeutumisessa, kun on ollut jotain mielekästä puuhaa. Tuo kun ei oikein viihdy lelujen kanssa näpertämässä, vaan koko ajan pitää olla menossa. (Tyyppi on kyllä varsin vastustamaton näky, kun kädet ojossa huojuu menemään ihan zombina 😍) Pitääköhän sitä hankkia sellainen työntötanko kaverin pyörään, jotta äidillä pysyy homma hanskassa jatkossakin? Talutushihnatkin voisivat olla poikaa tulevaisuudessa, jos sisko tulee veljeensä (tai äitiinsä).


Ekat pyöräkisat Tirpalla kuten Riiviölläkin aikanaan, TS-korttelit. Oma kauhukaksikkoni vasemmalla ja serkkunsa oikealla vaunuissa.

Ollaan lasten kanssa vietetty varsin aktiivista elämää tämä aika ja välillä on meinannut unohtua, että Tirpan ikä on laskettu vasta päivissä ja viikoissa eikä kuukausissa. Mutta pääasiassa olen lasten kanssa keskenään, joten kiva saada juttukavereita sen sijaan, että pitäisi kököttää päivästä toiseen vauvaa puhuen kotona. Tosin onhan siinäkin melkoisesti äksöniä, kun yrität kahdella kädellä hoitaa iltaisin kaksi yliväsynyttä vauvaa, joilla on samaan aikaan tavarat niskassa asti ja sananmukaisesti huutava nälkä. Samalla kun maitopuurot kiehuu hellalle, Robin esiintyy Vain elämäässä ja muistat koko jengin yöpukujen unohtuneen märkinä pesukoneeseen. Siippa ei siis ole juuri ehtinyt kotona viettää aikaa, koska kevät, pyöräily ja pyöräilykevät. Tirpan syntymän ehti sentään näkemään saapuessaan viime hetkillä Velotourin kokouksesta, mutta hirveästi ei pelivaraa jäänyt. Toivottavasti viettää sitten syksyllä paremmalla ajalla isyyslomansa. Ilmoitin kyllä jo tänään havittelevani tosissani Suomen painavimman naisen titteliä (kilpailuluonne = pitää olla jossakin sentään ykkönen), jos ei ala järjestää vaimolleen aikaa treeniä varten. Voisin myös ottaa osan herran 12 tuntisista yöunista, mutta en sentään liikoja ala heti vaatimaan.


Home Sweet Home.

Tänään kotonakotona käydessä auringon paistaessa itketti kyllä huolella täydellisen ajokelin valuessa ihan hukkaan. Joten toivon kovasti myös pyöräilijäystävieni (joita tämän jälkeen ei varmaankaan enää ole) iloksi lisää räntää ja rakeita eli umpisurkeita ajokelejä. 😊

keskiviikko 5. huhtikuuta 2017

Unelmia ja kakkavaippahommia

Heeei!

Ajattelin tehdä jotain todella radikaalia ja avata tämänkin kanavan taas. En lupaa (tai uhkaa, miten vaan) innostuksen kestävän loputtomiin, mutta kokeillaan.

Mitä tänne kuuluu näin melkein kahden vuoden tauon jälkeen..? No, raskasta kuuluu. Raskautta ja raskaana olemista. Viimeisestä melkein 22 kuukaudesta olen ollut raskaana yli 18 kuukautta (laskinkohan oikein..). Saa vapaasti kokeilla, mutta näilläkin pohjilla alkaa näin tässä vaiheessa olla raskauskiintiö melko täynnä.


Ensimmäinen odotus meni melko hyvin oksentamista (joka yltyi uudelleen pahaksi läpi vuorokauden huviksi aika pian viime tekstin jälkeen) lukuun ottamatta synnytykseen asti. Synnytys oli pitkä ja suoraan sanottuna helvetillisen vaikea ja poikamme syntyi sen päätteeksi elottomana. Hyvän hoidon ansiosta meillä on nyt pari viikkoa yli 1-vuotias taapero vipeltämässä ja tekemässä tuhojaan kodissamme. Alkuaikojen herra Rauhallisuudesta on tullut pahimman luokan riiviö, jonka mielestä "ei" on maailman hauskin vitsi ja kaikkiin mahdollisiin paikkoihin on kiipeiltävä. Ja ehdottomasti plussaa siitä, jos sieltä pääsee syöksymään pää edellä alas!

Esikoisemme sai nimekseen Eino Emil Richard iso(..iso..)isiemme mukaan. Etunimi Eino tulee isopapaltaan, joka menehtyi hieman ennen juniorin syntymää. Ensimmäinen vauvavuosi meni... no se meni. Alkuaikojen vaikeuksien takia ja muiden myöhemmin ilmaantuneiden juttujen takia olimmekin ensimmäiset puoli vuotta lähes joka lääketieteen alan asiakkaita ja seurattavina, mutta lopulta saatiin huokaista helpotuksesta, kun meille todettiin pojan olevan täysin terve.


Toinen raskaus onkin ollut kaikkea muuta kuin ensimmäinen. Pahoinvointi on ollut tällä kertaa varmaankin luokkaa normaali, mutta muita ongelmia on sitten ollut niidenkin pytyn vieressä vietettyjen tuntien edessä ja polilla on saanut rampata koko ajan. Mutta nyt ollaankin jo huhtikuussa ja syntymä on enää onneksi päivistä (miten olisi, jos vaikka ihan tunneista??) kiinni. Tammikuusta asti ollaan oltu valmiina (tai ainakin sen verran, mitä nyt pystyy olemaan) vauvan ulostuloon. Onneksi kaveri petti ne odotukset. Nyt vaan toivotaan, että loppukin sujuisi eri tavalla kuin muu. Heh. Mutta pelkopolilla on tosiaan tässä rampattu sen verran, että syytä olisi homman mennä hiukan eri tavalla kuin viimeksi. Enää en sentään ala hysteerisesti itkemään ja melkein kirkumaan, kun synnytys tulee mieleen tai puheeksi.


Mitä muuten? Viime kesänä kävin kääntymässä radalla SM-kisoissa team sprintin kullan ja joukkuetakaa-ajon hopean verran. Ihmettelen tätä kyllä edelleen, mutta olihan se joukkueen tsemppi ihan huikeaa ja yksi parhaista asioista koko kesänä oli päästä omaan porukkaan taas. Ainuttakaan kuvaa en halua kyllä kisoista nähdä... Raskauskiloja kun kertyi ensimmäisestä peräti 26 ja tuohon mennessä (4kk) niitä oli tippunut vasta 22 kilon edestä. En pystynyt liikkumaan oikeastaan yhtään pahoinvoinnin takia. Syöminen ei sinänsä muuttunut mihinkään, mutta aika shokkihoitoa taisi olla kropalle koko homma ja varsin hurjana nestepallona sitä pyörittiin menemään. Oman ajohapuilun lisäksi olin vetämässä velokoulua nuorille velolla kerran viikkoon, mutta se ei taida nyt tulevana kesänä kyllä onnistua riiviön ja mini-riiviön kanssa, kun viimeksikin oli varsin haasteellista. Vuoden päästä ehkä? Monta, monta ajatusta on päässä sitä varten, lisäajovuoroja ja vetoapua (meikäläisen ohjausosaaminen ei nyt ehkä ollut se vahvin osaamisalue) vain kaivattaisiin enemmän.


Nyttemmin urheilu ja tässä loppuvaiheessa lähinnä mielenterveysliikunta on ollut mukana koko raskauden ajan. Ostin jopa wattipitoisen kuntopyörän kotiin tähän haasteellisempaan ähkimisaikaan, kun rullilta alkaa olla liian pitkä matka tippua alas ja maha roikkuu ketjuissa asti. Polte ihan aikuisten oikeasti treenaamaan on ollut jotain aivan käsittämätöntä koko ajan eikä seinällä riippuva Look ole sitä ainakaan helpottanut. Että jos pukkaa motivaatiopulaa treenien suhteen, niin kannattaa kokeilla vaikka raskautta! Ihan sietämätöntä on ollut välillä tämä kaipuu "verta, hikeä ja kyyneleitä"-osion pariin. Melkein on instasta ja ja facebookista lähtenyt kaikki Mallorca-kuvia postailevat kaverit älä seuraa-listalle. No toivottavasti kaikki menee nyt niin, että pikkuhiljaa pääsee taas touhuun kiinni ja saa sen osan entisestä elämästä takaisin. Tuomaskin on opetellut jo tulevaisuutta silmällä pitäen vaipanvaihtoa, kun jäi melkein pariksi kuukaudeksi kotiin pojan kanssa halutessani hetkeksi takaisin töihin hoitamaan mielenterveyttäni. Siinä kohtaa, kun kakka on päivän kiinnostavin tapahtuma, on aika ottaa kovat keinot käyttöön. Jos ei muuta, niin ainakin postissa odottaa jo tosi hieno 2-paikkainen kärry kaikilla lisä(laji)mausteilla, että nyt ei jäädä kotiin homehtumaan. Upsista. En ollutkaan tästä muuten vielä kertonut Tuomakselle.


Niin se homehtuminen, se kun voi olla täysin mahdollista nykyään. Muutimme muutama viikko sitten sijaisasuntoon, kun helmikuun alussa sattunut viemärin poksahdus aiheutti varsin mittavan vesivahingon ja kotona on edelleen purkutyöt käynnissä ja noin 80% talosta asuinkelvotonta ja tavarat siirretty muualle. Ehdittiin nauttia 3kk kestäneen kylppäriremontin (ei kodinhoitohuonetta, pesutiloja, suihkua, pesukoneita jne) jälkeen valmiista kodista noin puoli päivää, kun (remontista riippumaton) vesivahinko sattui. Jos ajoitus on joskus kohdallaan, niin nyt. Nyt kaikki meni siitäkin remontin tuloksesta sitten purkuun. Tovi siis vielä vierähtänee ennen kotiin paluuta, mutta onneksi sijaisasunto on kiva ja kivalla paikalla, niin mitäpä tässä sitten enää odotellessa. Tavoitteena on täällä kiertää vaunujen kanssa kaikki ainakin 5 kilometrin säteellä olevat reitit ja polut, niitä kun riittää täällä ihan eri tavalla kuin kotona, ja aika hyvällä mallilla ollaan jo ennen kakkosen syntymää. Ja koska homma lähtee hyvin usein käsistä, niin tuplia on nyt parvekkeella kolmin kappalein, kun en osannut päättää, mitkä palvelisivat parhaiten meitä. Tarkoitus ei ole kyllä hankkia niihin lisämatkustajia ainakaan noin kymmeneen vuoteen, jos silloinkaan. Tai se riippuu tietenkin kyllä vähän siitä, mitä tulevat team sprint-säännökset ovat (kuulin jotain huhua sekajoukkueista), että minkälainen kokoonpano siihen tarvitaan.

Ja niin, vanhoille tutuille tiedoksi, että vanha ruttuinen Toyotakin pääsi siirtymään elämässään eteenpäin yli kymmenen vuoden yhteiselon jälkeen! Tai no ei. Se on nyt vanhemmillani kakkosautona lainassa ja varmasti palaa meille vielä kotiin. Tarvitseehan Eino jo kohta auton kuitenkin. Joulukuussa olin nokikkain hirven kanssa ja sen jälkeen tuli vastustamaton tarve saada vähän enemmän materiaalia itsensä ja lasten ympärille. Ostinkin sitten pienen, näppärän ja kaupunkiystävällisen XC90:n lievittämään turvallisuuskaipuutani. Ja okei, isotteluhaluani. Kyllä se henkisesti melkein Hummerista menee.. toistaiseksi. Minikin kotiutui meille toissajouluna, että enää se Corvette olisi hankintalistalla.


Tuomaksen vastaus siihen, kun vaimo valittaa ison mahansa kanssa, ettei uskalla maastoon, eikä maastopyörä rullaa tarpeeksi tasaisella ja crossarilla tärisee liikaa.

Näillä nyt tällä erää. Lähdetään kohta pojan ja jumppapallon keräämään kilometrejä ulkosalla. :)

perjantai 13. marraskuuta 2015

Lapamato verraton

Kuluneen vuoden aikana omassa pienessä elämässä on sattunut ja tapahtunut siihen malliin, että ajattelin istua alas ja kirjoitella pienen yhteenvedon kaikesta. Yhteenveto jäänee toistaiseksi viimeiseksi tekstiksi tänne, mutta koskaanhan ei parane lupailla liikoja. Tällä hetkellä ei kuitenkaan ole urheilujuttuja kirjoitettavana.

Vuosi sitten lähdin yllätyksellisesti lätäkön toiselle puolen kilpailureissulle, joka käsitti kilpailut Guadeloupella, Los Angelesissa ja Guadalajarassa. Kotiin palasin kuukautta myöhemmin upeita kokemuksia, oppeja ja valmentajaa rikkaampana ja valmiina aloittamaan valmistautumisen toden teolla tulevaan vuoteen.

Viikkoa reissun jälkeen kilpailin Belgiassa ja 16.11.2014 jääkin mieleen lähinnä siitä, että menetin etuhampaani yhtä lempilajiani, keiriniä, ajaessani. Toipumisaika tuntui silloin suhteellisen pitkältä, mutta näin jälkeenpäinhän se oli lyhyt kuin mikä. Viimeiset kontrollit päänupin puolelta olivat joskus keväästä/alkukesästä 2015 ja uudet hampaat sain nyt kesällä juhannuksen jälkeen. Kaiken kaikkiaan varsin vähin vaurioin selvittiin, kun olisi voinut ikävämpääkin jälkeä tulla.

Palatessani taas normaaliin elämään ja kiinni harjoitteluun sairasloman jälkeen sain todeta uusien harjoitteiden purevan ja kunnon nousevan kohisten. Helmikuussa tein päätöksen palata velolle testatakseni lähinnä enemmän henkistä puoltani kuin fyysistä. Mutta tuntui se fyysinenkin puoli ihan lupaavalta, kun kilpailukausi aukesi maaliskuussa Liettuassa. Liettuan tulosten jälkeen odotukset ennätysjahtiin Pietarin SM-Omniumissa olivat korkealla, mutta ikäväkseni sairastuin jo Liettuasta palatessani enkä keuhkoputkentulehduksesta ja kuumeesta kärsiessäni kyennyt ajamaan Omniumia läpi. Tiukan antibioottikuurin jälkeen treenihalut ja -tulokset pomppasivat ihan kattoon, niin paljon hehkutetuilla wateilla kuin rautakiekkojen määrässä tangossa mitattuina.

Jos urheilu maistui, niin maistui se elämä muutenkin. Huhtikuussa yksi läheisimmistä ystävistäni, koko lapsuus- ja nuoruusaikani kenties kovin kilpakumppanini pitkäteräisillä, yllätti polttarikemuissaan kertomalla ilouutisen tulevasta perheenlisäyksestä. Ja melkein samaan hengenvetoon pyysi meitä, "puhemiehinä toimineita" Turusia, tämän pikkuihmeen kummeiksi. Itkin sen jälkeen varmaan vuorokauden putkeen. Ajatus siitä, että pääsee seuraamaan ja osallistumaan pienen ihmisen elämään alusta alkaen lähietäisyydeltä... Meille, joille ei omaa lasta suoda, tällainen mahdollisuus, kunnia ja ilo on jotain sanoinkuvaamatonta.

Toukokuussa alkoi hieman painaa koivissa ja veloilukelit olivat jatkuvasti mitä nihkeimmät. Siitä huolimatta paransin Moskovassa 200 metrin ennätystäni ja samalla reissulla kohenneltiin myös Pian kanssa pitkän radan joukkuesprintin aikaamme. Pääsin toteamaan myös, että keirinin ajaminen on taas tosi hauskaa, kun eräs tietty pyörällään säännöllisesti edessäni konttaava tyttönen ei ollut paikalla.

Kesäkuun puolelle päästessä ongelmat sitten alkoivatkin. Elin ihan tolkutonta aikaa, kun eräänkin kesäkuisen viikon sisään piti selvittää kaksi oikeustieteen tenttiä Joensuussa, järjestää ja kilpailla Hesa GP:ssä velolla, samaan huviin rämpiä ALV-viikko läpi töissä ja kestää erinäisiä pikkumaisia ihmisiä. Reagoin kuten aina stressissä: vatsallani. Kipuilin aivan tolkuttomasti, voin jatkuvasti pahoin enkä pystynyt nukkumaan, ajamisesta puhumattakaan. Muutaman viikon jälkeen päätin, että nyt on pakko mennä lääkäriin ja aloin keräämään rohkeutta. Kesäkuusta en muista juuri muuta positiivista kuin sen hampaiden saannin viimein. Väliaikaiset hampaathan laitettiin vasta kaksi viikkoa ennen lopullisia, joten aika pitkä setti olikin takana mummoilua. Toisaalta kelpasi näitä odotellakin.

Sitten saapui se heinäkuu, jolloin positiivista oli kesäkuunkin edestä. Anoppini syntymäpäivänä koin elämäni kenties hämmentävimmän hetken tuijottaessani tulosta, joka väitti ihan pokkana minun olevan raskaana. Vuosikausien lapsettomuuden, asian pitkän työstämisen ja jonkinasteisen hyväksymisen jälkeen koimme jotain täysin mahdotonta. Mikä ei kyllä olisi tullut mieleenikään oksentaessani stressiäni ulos. Kaikki muu menetti sananmukaisesti merkityksensä ja ilmoitinkin raahaavani pyöräni varastoon siltä seisomalta. Siippa soitti samantien Kreulle ja pitkän vakuuttelun jälkeen suostuin vielä harkitsemaan ajamista. En nyt sitten tiedä, paljonko iloa siitäkin oli, koska elämäni oli vain yhtä oksentamista vuorokauden ympäri ja olin aivan loppu. Haluankin kiittää lämpimällä halilla joukkuekavereitani, jotka tukivat parhaansa mukaan. Ja erityiskiitos Jaanalle, joka tsemppasi ja oli tukena koko kesän, vaikken ihan rehellinen uskaltanut ongelmien laadusta ollakaan.

Elokuun alussa pakkasin kisojen jälkeen helpottunein mielin pyöräkamat varastoon ja aloin suhtautua valoisammin mielin tulevaisuuteen. Kunnes rakas pieni kissani, Tuisku, sairastui ja kahden viikon eläinlääkäreissä ramppaamisen jälkeen sai kuolemantuomion TdH:n juhlakilpailun aamuna. Yhdeksän vuoden yhteinen taipale päättyi aivan liian aikaisin ja käteen jäi hautapaikan kaivaminen, järjettömät luottokorttilaskut ja aivan mieletön suru. Se pahensi tilannetta entisestään, nukuin entistä vähemmän ja oksensin vaan entistä enemmän.

Koko syksy onkin mennyt samalla kaavalla ja suurimman osan aikaa olen ollut vuodepotilaana tuntien itseni todella surkeaksi. Puolen välin jälkeen alkoivat viikot hieman kirkastua ja oksentaminen väheni muutamaan kertaan päivässä, sittemmin kertaan tai kahteen päivässä. Elämä on alkanut voittaa ja olen viime viikkoina pystynyt taas liikkumaan. Kotonakin temmeltää kaksi alle puolivuotiasta kissatyttöä, jotka otimme hetken mielenhäiriössä hoitamaan erittäin akuuttia hiiriongelmaa sisätiloissa. Sekä lievittämään edelleen pohjattomalta tuntuvaa ikävää ja yksinäisyyttä. Kuukauden jälkeenkään emme ole karvapalleroita kyenneet nimeämään mitenkään fiksusti, vaan ne vastaavat jo sujuvasti kutsuun Rääpäle ja Pirpana.

Pitkän tähtäimen suunnitelmista olen tainnut ennenkin todeta, ettei niitä kannata tehdä, koska itseni kohdalla ne menevät kuitenkin aina myttyyn. Ja pelko on edelleen läsnä jokaikinen päivä. Mutta kaiken mennessä hyvin, meillä ja kissoilla on alkuvuodesta vähän enemmänkin uutta ja ihmeellistä tiedossa. Sukupuoli selvinnee sitten ensi vuoden puolella, mutta mikäli sieltä putkahtaa nyytti CCH:n eikä TVC:n väreissä, ehdotin nimeksi jo Yrjöä (tähän hymiö). Vaihtoehtoisesti Jare voisi toimia, jos sattuu innostumaan liikaa tammikuun jäähallikonsertissa (toinen hymiö). Jostain syystä siippa ei ole vielä ajatukselle lämmennyt, joten toistaiseksi napero kulkee nimellä Lapamato.

Ja nyt se hymiö. :)

torstai 28. toukokuuta 2015

Ennätysvauhdissa Moskovassa

Enpä olisi tämänlaista otsikkoa kuvitellut kirjoittavani näistä kisoista. Toisaalta naureskelen mahtipontista ennätysvauhdin julistamista, koska ei se nyt kovin kummoisesti mennyt.


Eilen startattiinkin alkuperäisestä ohjelmasta poiketen team sprintiin, jota ei olla parin kanssa tehty yhdessä sitten viime kesän ja edellisen Moskovan reissun. Millään suurilla odotuksilla ei oltu liikenteessä, mutta kiva oli päästä ajamaan. Itse olen sen verran hinkannut starttia talven aikana ja voimaakin tullut aika kivasti lisää, että onnistuessaan startti on suomalaisittain oikeastaan aika vahva. Toisaalta varastossa on melkoinen nippu niitäkin startteja, jolloin olisi voinut kurvata suoraan telineestä pois radalta. Eilinen startti sinkosi vauhdilla jälkimmäiseen sankoon. Ennakoin taas ihan mielettömästi ja roikuin varmaan viimeisen sekunnin jo paino kokonaan edessä, jolloin ensimmäiseen polkaisuun ei saanut yhtään vauhtia ja voimaa. Ensimmäinen suora oli suoraan sanottuna lannistava. Sen jälkeen sainkin vauhdin päälle ja tuntui todella voimakkaalta ja hyvältä. Lopussa ei ollut riittävästi puristusta, mutta kierrosaika oli kuitenkin omaa parastani täällä. Pian vedettyä toisen kierroksen myös kovaa oli taululta luettavissa meidän ennätysaikamme, mikä oli peräti sekunnin parempi kuin puolitoista vuotta sitten ajamamme. Ilmaa aikaan kuitenkin jäi ja hyvällä startilla pitäisi lähteä helpostikin toinen sekunti. Ajoitus kuntoon taitaakin olla seuraava teema treeneissä. Tosin ilman lähtötelinettä ja sillä treenaamista startit ovat tulevaisuudessakin samanlaista arpapeliä.


Eilen tuntui lämmittelyssä, että jalat ovat lyönnissä. Tänään puolestaan fiilis oli aamusta alkaen todella nihkeä ja yksi radalla vedetty veto oli puhdasta pyörä myyntiin -osastoa. Välityksen vaihto ja muu valmistautuminenkin oli aivan karmeaa säätöä ja ne kuuluisat muovilusikat oli taas haussa. Sain jotain palautetta tangostani pyörää mitattaessa, mutta ontuvalla venäjälläni sen pystyi jättää huomiotta. ;) Vauhdinotto oli ihan ok, mutta kiihdytys ei sitten aivan. Putkelle noustessa tuntui kuin rata häviäisi alta, mikä kielii ajamattomuudesta ja vähän huonosta tuntumasta rataan. Kurviin päästessä alkoi kuitenkin kulkemaan tosi hyvin. Loppusuoralla homma taas hajosi käsiin ja meni kovin väkinäiseksi. Ennätysaika sieltä kuitenkin tuli, niukasti. Hirveä harmitus pukkasi, kun jatkopaikka jäi parin kymmenyksen päähän ja ajo suorituksena ennätyksestä huolimatta oli melko kehno.


No, pitää ajatella, että ennätys on aina ennätys. Ja ihan puskistahan ne tulivat tällä kertaa viimeaikaiseen kulkuun nähden, joten turha pään hakkaaminen seinään kannattaa varmaan lopettaa eikä kannata edes hermostua, että muovilusikatkin takavarikoitiin. Ja hei, ennätysvauhtia tuommoisilla suorituksilla, niin mitä se vauhti voikaan olla kauden edetessä, kun niitä onnistumisiakin toivottavasti alkaa tulla. Olen jo melkein vakuuttanut itselleni, että tämä oli ihan hyvä suoritus.


Huomenna on kuitenkin vielä hyvä mahdollisuus pistää paremmaksi (tai pahemmaksi) keirinissä. Jees.